Hotellihuone

Vien valkoisen kortin mustan lukkolaatikon päälle. Vihreä valo syttyy, ja ovi napsahtaa auki. Mieleni rentoutuu, ja kehossani vilisevä aistikuorma puolittuu hetkessä. Astun huoneeseen ja asetan kortin seinällä olevan korttipaikan selkeään uraan. Ihana napsahdus. Valot syttyvät, ja lasken repun pyökin väriseen naulakkosyvennykseen.

Voiko selkeämpää ja terapeuttisempaa sisätilaa olla kuin hotellihuone? Hotellihuone edustaa aivojeni toiviotietä. Selkeä neliömäinen tila, jossa on kaikki tarvittava. Nautin hotellihuoneen harmoniasta ja virikkeettömyydestä. Nautin siitä, kun minun ei tarvitse kimpoilla edestakaisin monen huoneen välillä. Kaikki tarvittava on käden ulottuvilla. Hotellihuoneen lisäksi autuaan harmonian toteuttaa mikä tahansa pieni neliömäinen asumus, josta löytyvät sänky ja peseytymistilat.

Asetan kenkäni vierekkäin repun viereen ja istahdan hotellihuoneen sängylle. Minun tekisi mieleni kellahtaa suoraa päätä sänkyyn, mutta riisun ensin päivävaatteet pois. En halua liata putipuhdasta sänkyä. En halua rikkoa hotellihuoneen ehtymätöntä järjestystä.

Puhtaat lakanat hivelevät paljasta selkääni. Hiljaisuus hyväilee aivojani. Tunnen kiitollisuutta tästä ihanasta huoneesta. Ajatukseni vaeltavat kaikkiin niihin ihmisiin, joita huoneessa on mahdollisesti ollut. Onkohan täällä riidelty? Ryypätty? Erottu? Tehty lapsia? Stressattu? Valvottu? Itketty?

Nyt täällä makaa x-asennossa yksi uupunut hiljaisuutta kaipaava äiti ja nainen. Tässä hetkessä nainen. Itsenäinen nainen, joka haluaa olla riippumaton kaikesta ja kaikista. Joka haluaa tuntea ihollaan vain ja ainoastaan puhtaiden lakanoiden hyväilyn. Ja kuulla korvissaan ainoastaan ilmastointilaitteen kevyen huminan.

Mitä kuormittuneempi olen aistitasolla, sitä pidempään haluan maata paikoillaan hiljaisuudessa. Aivan kuin puhaltelisin ulos kaikkea sitä aivojen puristusta ja sekamelskaa, jota olen joutunut kantamaan. Aivan kuin sammuttaisin elimistöni virrat hetkeksi ja kävisin tyhjäkäynnillä. Tätä tyhjäkäyntiä voi olla monen läheisen vaikea ymmärtää. Minähän kykenen niin moneen. Selviän niin monista asioista. Ehkä juuri siksi puhaltelenkin hotellihuoneen ilmaan raskaita uupumuksen täyttämiä henkäyksiä. Kohta olen valmis nousemaan.

Istun sängyn laidalla ja teen kaiken kuin hidastetussa elokuvassa. Nautin siitä, kun saan laittaa sukan jalkaani rauhallisesti ja harkitusti. Minun ei tarvitse ponnistella ja selviytyä seuraavaan hetkeen. Saan laittaa vain sukat jalkaani, ja se riittää. Kukaan ei hoputa minua etenemään.

Pysähdyn kuuntelemaan käytävästä kantautuvia ääniä. Kaksi miestä keskustelevat. Minnehän he ovat menossa? Haluaisin tietää jokaisen hotellivieraan tarinan ja aistia heidän hetkensä. Hotelli on ääriään myöten täynnä tunteita ja tarinoita.

Avaan verhot ja katselen kaupungin kiihkeää rytmiä. Autot ajavat ja ihmiset juoksevat. Minne he kiirehtivät? Minulla juoksevat vain aivot. Ne juoksevat tuhansien aistimusten perässä koettaen hahmottaa kokonaisuutta. Koettaen etsiä selkeyttä ja harmoniaa, jossa huokaista hetkinen.

Hengitän syvään ja katseeni kiertää hotellihuoneen katon ruskeita reunalistoja. Joku on kiinnittänyt ne paikoilleen huolellisesti. Tehnyt raskasta työpäivää ja ampunut naulapyssyllä nauloja tasaisin välein.

Sydämeni takoo hiljaisuudessa. Tarvitsen vielä pienen hetken lisää.