Tukevasti huumattuna

Ajatukseni eivät kulje normaalisti. Viimeisen sairaalajaksoni jälkeen minulle aloitettiin pääkipujen estohoidoksi gabapentiini-lääkitys. Kipu oli ajautunut siihen pisteeseen, etten pärjännyt sen kanssa enää kotihoidolla, vaikka käytössäni olivat happihoitolaitteet, ihon alle pistettävä sumatriptan-injektio ja vahvat kipulääkkeet.

Gabapentiiniä käytetään yleisesti epilepsian hoitamisen lisäksi hermovauriokivun lievittämiseen. Se muistuttaa aivojen omaa välittäjäainetta, gamma-aminovoihappoa eli GABA:a. Gabapentiini itsessään ei ole mikään harvinaisuus, mutta minulle määrätty annosmäärä on saanut jopa apteekin farmaseutin pyörittelemään silmiään.

Aloitin gabapentiiniannokseni eräänä viime marraskuun koleisena päivänä 300:sta milligrammasta. Istuin terassillamme viltin päällä ja tunsin, kuinka lääkkeen vaikutus alkoi virrata kehossani. Jatkuva puristava kipu kallonpohjassa, kasvoissa ja silmien takana väistyi, ja minut valtasi euforinen hyvänolon tunne.

Lääkeannosta nostettiin kolmen päivän välein. Pääkipuni yltyi aina lääkeannosnostojen välissä, ja olin tiiviisti yhteydessä neurologian poliklinikkaan. Olin varma siitä, ettei kipuni tyytyisi mihinkään annosmäärään, vaan vaatisi aina vain lisää lääkettä.

Lopulta dosettini pullisteli peruslääkitykseni lisäksi kolme kertaa päivässä otettavista suurista valkoisista tableteista. Yksi 300:n milligramman kapseli oli kertautunut kahdellatoista, ja päivittäinen gabapentiiniannokseni oli lopulta 3600 milligrammaa. Pääkipuni eivät olleet suinkaan poissa, mutta kahdenkymmenenneljän kipukohtauspäivän sijaan kärsin enää noin kahdestatoista kipupäivästä kuukaudessa. Kivun lisäksi myös aivotoimintani turtui huomattavasti. Ajatukseni jäätyivät, ja tunsin jämähtäneeni marraskuun routaiseen maahan, vaikka aika kului eteen päin.

Horrokseni keskellä kuljin lääkäriltä lääkärille. Polilta polille. Apteekkiin ja kotiin. En jaksanut enää ajatella, mitä minulle pitäisi tehdä. Uinuin ja olin onnellinen edes siitä, että sain elää joitain kivuttomia päiviä kuukaudessa. Kevään tehdessä tuloaan eräs viisas lääkäri katsoi minua silmiin ja sanoi, ettei tämä voi jatkua näin. Hän on ehdottomasti sitä mieltä, että kasvain täytyy leikata pois. Myös toinen lääkäri sanoi, että kasvaimeni painaa hermoja ja aiheuttaa suunnattoman kipuni.

Mutta viisaalta tuntuvien lääkäreiden lisäksi on myös muita lääkäreitä. Eräs heistä kertoi minulle, miten suuret riskit leikkauksessa olisi. Että minun täytyy myös tietää, mitä kaikkea voisin leikkauksen myötä menettää. Hän myös sanoi, että leikkaukseni tai leikkaamattomuuteni alkaa olla jo eettinen kysymys. Kukaan ei halua ottaa vastuuta siitä, miten käy tai jää käymättä.

Horrokseni keskellä tilanteeni parhaiten tunteva lääkäri sanoi minulle, että minun täytyy sanoa pontevasti oma mielipiteeni leikkauksen puolesta. Minun täytyy pysyä lujana. Tämä taistelu voitetaan vielä. Hän sanoi, että joskus hoitopolku ”ruuhkautuu”, ja näin monen sairauden ja oireen ympärille kerääntyy liikaa lääkäreitä. Jokaiselle elimelle on oma spesialisti, mutta kukaan ei katso kokonaisuutta. Kukaan ei ehdi ottaa vastuuta siitä, missä kunnossa potilas on, ja mikä olisi paras ratkaisu kokonaistilanteen kannalta. Minä pyörin näiden monien lääkäreiden jaloissa kuin räsynukke. Huumattuna ja koomassa. Enkä osaa enää edes haluta mitään.

Nyt kevätaurinko lämmittää jo toden teolla kalpeita poskiani. Neurologi ehdotti gabapentiini-lääkityksen varovaista annoslaskua, jotta saisimme lääketokkuraani selkeämmäksi. Minä innostuin, pääni ei. Kipu iski toissa viikolla lähes entisellä voimallaan usean kerran viikossa, mutta viime viikko oli hieman rauhallisempi. Huumattuun olooni tuli pienen pieni rako, joka päästi kevätaurinkoa mieleni sisään. Oloni muuttui kuitenkin puuromaiseksi, ja minua keinuttaa. Lisäksi koen erikoista ahdistusta, joka voi johtua kyllä jo muustakin syystä kuin lääketokkurasta.

Kasvain on pysynyt samankokoisena nyt kahden vuoden ajan. Tärkeä huomio on kuitenkin se, ettei tämä sentin kokoinen pirulainen ole ollut siellä aiemmin. Kasvaimen pysyminen samankokoisena on syy, miksi jotkut lääkärit haluaisivat vielä odottaa leikkausta. Yhtä aikaa minulle sanotaan, että se kasvaa joka tapauksessa, mutta joskus hitaasti tai poukkoillen.

Yli kymmenen radiologia ovat tulkinneet yhtä ja samaa kasvaintani eri tavalla. Se viisaimmalta tuntuva lääkäri sanoo, ettei radiologien arvailu lopu koskaan. Ainoa tapa saada kasvaintyyppi selville on leikkaus ja koepala. Syöpää sen ei pitäisi olla.

Kasvaimeni on kiinni näköhermossa ja sisemmässä kaulavaltimossa, joten se ei saisi kasvaa milliäkään. Se pullistelee muutaman lääkärin mielestä myös autonomisen hermoston ja kolmoishermon puoleen, mikä selittäisi kovat päänsärkyni. Neurologian poliklinikka haluaa ottaa vastuun vain ja ainoastaan kivun hoidosta. He ovat valmiita aloittamaan jonkin uuden kivun estolääkityksen sen jälkeen, kun kipu puskee tiensä maailmaan tämän gabapentiinihumalan lävitse. Vaikka osa neurologeista on puhunutkin leikkaukseni puolesta, he eivät halua ”astua neurokirurgin varpaille”.

Sillä aikaa, kun lääkärit varovat astumasta toistensa varpaille, minä makaan ja katson taivasta. Puuvillaisen koiran näköiset pilvet vaeltavat taivaalla ihanan hitaasti. Meillä on itselläkin puuvillainen koiranuorukainen, vaikka minun ei pitänyt olla koiraihminen. Lääkehumalasta huolimatta koira oli sentään harkittu.

Tiedättekö, miten kovasti haluaisin elää? Haluaisin palata yliopisto-opintojeni äärelle tai olla jotain muutakin kuin tukevasti lääkkeillä huumattu 37-vuotias äiti ja nainen. Oikeasti minä kyllä elän, mutta tekee kipeää olla täysin tietämätön tulevasta. Luulin osaavani elää hetkessä, mutta alan olla kärsimätön ja tuskainen. Huomaan, etten haluaisi edes lopettaa kirjoittamista, sillä en halua katkaista yhteyttäni kehenkään. Ihan hullua. Sallikaa tämä kaikki lääkehuuruni takaa.